Vasta paistettu pulla

Joskus tuntuu, että ihmisuhteet ovat kukin omassa kuplassaan. Tai no joidenkin osalta kuplat saattavat olla osin samoja, mutta kuitenkin jokaisen kupla on omanlaisensa. Oman kokoisensa. Tarkoitan tällä sitä olemisen tapaa, jolla jokaisessa ihmisuhteessa ollaan. Missä kulkevat ne rajat, joiden mukaan käyttäydytään? Kuka ne rajat aina asettaakaan vai tulevatko rajat kohtaamisista? Voiko tämän kanssa puhua tästä asiasta? Tai ehkä voisi, mutta puhuisinko? Entäs tämä, mitä minä tämän kanssa aina teen? Joskus rajat ovat kovin venyviä, kupla on kuin kumia. Venyy tarvittaessa, joustaa, mutta useimmiten palaa ennalleen. Joskus kupla laajenee jonkun tapahtuman seurauksena lopullisesti. Ihmissuhde saa uuden muodon. Muuttuu erilaiseksi. Useimmiten suuremmaksi.

Joskus ihmisuhteissa ne rajojen kokeilemiset ei saakaan rajoja venymään, vaan kuplaan tulee reikä. Ihmisuhteen ainekset valuvat reiästä ulos ja ihmissuhdekupla lässähtää kokonaan. Lakkaa olemasta tai tyhjenee niin pieneksi, että se ei melkein ihmissuhde enää olekaan. Joskus sen reiän voi paikata ja rakentaa kuplan uudelleen. Sellainen kupla venyy hitaasti, kun reikäpaikkaa pitää varoa. Joskus ei paikka pysy millään, tyhjenee aina uudelleen, kunnes lakataan täyttämästä.

Rajojen kokeileminen on toisinaan ahdistavaa aikaa, toisinaan taas ihanaa. Jos rajojen kokeileminen tuottaa tulosta, kupla laajenee, on edessä joskus kuin uusi suhde. Joskus saa nenilleen siinä rajojen kokeilun vaiheessa. Kupla näyttää ensin venyvän, mutta paukahtaa sitten kasvoille niinkuin kuminauha joskus tekee. Saattaa sattua.

On sellainen fiilis, että tänään kirjoitan jotain tyhjänpäiväisyyksiä. Paljonkin on ajatuksia mielessä, mutta niistä ei saa jotenkin kiinni. Ovat häivähdyksenomaisia. Tunteita ja asioita, jotka ovat vasta kasvamassa johonkin. Ehkä niitä pitää hauduttaa ennen kuin ne voi pukea sanoiksi.

Viime viikonloppuna istuin pitkän tovin hiekkalaatikon reunalla nuoremman kanssa. Istuin vain siinä ja tyttö teki hiekkakakkuja. Lauleli itsekseen. Oli aivan tyytyväinen oloonsa ja minä vain olin seurana. Mietin siinä omiani. Ohi kulki ihmisiä, linnut lauloivat. Oli hieno ilmakin. Paljon on puhuttu ja kirjoitettu siitä, että onni tulee ihmisestä sisältä. Ei sitä onnea voi kukaan kenellekään säkillä kantaa. Tottakai ulkoiset olosuhteet saattavat edistää tai ehkäistä onnea, mutta loppupeleissä on onni omissa käsissä. Ihan vain omissa käsissä. Pitäisi itse ensin tietää, että mitä haluaa ja sitten koittaa sitä tavoitella. Tiedänköhän minä itsekään, että mitä haluan? Että mikä oikeasti minusta tuntuu hyvältä? Mikä on minun näköiseni elämä? Minun näköiseni onni? Osaanko minä itse vaalia sitä?

Olen luullut, että haluan keltaisen rintamamiestalon, miehen ja lapset. Puutarhan. Siistin sisätyön. Kirjani ja käsityöni. Leipomukseni. Kaikki nämä on ja siltikään en ole onnellinen. Kaikki nämä on ollut jo kauan, oli jo ennen tätä miestä sen edellisen kanssa. Ei ollut hyvä silloinkaan. Onko se tyytymättömyys minussa? Tavoittelenko jotakin sellaista, jota ei ole? Olenko onneton siksi, että jahtaan olematonta unelmaa? Jotain, jota en osaa pukea sanoiksi, en piirtää kuviksi, enkä siksi osaa edes toteuttaa? Kun en edes tiedä mitä haluan? Onko tämän bloginkin kaikki valitus ollut vain tyhjää?

Vuosi pari takaperin meille tuli töihin uusi työntekijä. Osa oli jo nähnyt, osa ei. Huhu kulki, että komea on. Kun sitten lopulta nähtiin, niin jäi mieleeni yhden työkaverin sanominen: "Kuka kenellekin on kirkastettu." Ei ollut meille nimittäin hänen komeutensa kirkastettu, ei ollut meidän mielestä sen kummempi kuin muutkaan miehet. Ihan oli tavallinen.

Mietin tänään tätä. Että miksi joku minun mielestäni on puutteistaan huolimatta komea ja ihana. Kaikinpuolin hyvä. Ja joku toinen ei ole. Mistä se johtuu, että jonkun kanssa on yhteys ja jonkun kanssa ei? Että jonkun hyvät puolet ikäänkuin avautuvat silmieni eteen ja ovat minulle tosia ja puhtaita ja jonkun toisen taas ei? Ihmiset itsessään eivät varmaan monillakaan mittareilla ole toistaan kummempia. Hyviä ja huonoja puolia on kaikissa, omalla tavallaan kauniita ja komeita. Silti toiset vain, no, ovat kirkastettuja. Mikähän siinä lienee?

Tänään äitienpäivänä oli herätys 5.40, kuten niin usein muulloinkin. Molemmat lapset olivat kainalossa. Isompi heräsi ja supatti, että maataan vielä. Maattiin sitten siinä käsi kädessä. Välillä poika supatti jonkun asian, joka tuli mieleen ja sitten taas maattiin. Välillä poika tuli aivan kaulakuoppaan kiinni ja välillä meni kauemmas. Siinä oli sitä äitienpäivän onnea ihan riittämiin. Myöhemmin sitten tuli kyllä kakkukin ja itse tehdyt kortit. Ihan perinteisillä linjoilla siis oltiin.

Tiedotusvälineissä uutisoitiin näyttävästi Lapsettomien lauantai. Ensimmäinen reaktioni oli, että onko lapsettomien lauantai pakko lanseerata äitienpäivän kylkeen. Aivan kuin sanoakseen, että ette saa äitiyttänne juhlia, kun mekään emme saa. Että olkaa te äidit kaikki ihan hiljaa vaan. Mutta sitten mietin asiaa enemmän ja ehkä se onkin hyvä päivä juuri siinä. Yhä enemmän on äidiksi haluavia, jotka syystä tai toisesta eivät lapsia saa. Äitienpäivä on varmasti kipeä päivä, vaikka jokaisella se oma äiti onkin.

Minulle äitiys ei ole sillätavalla juhlan paikka. Lapset ovat kyllä. Tulin raskaaksi melkein heti silloin, kun lasta ryhdyttiin yrittämään. Lapsi oli toivottu ja raskaus meni hyvin. Tulin äidiksi ihan tuosta vaan, tavallisesti. Olin töissäkin äitiysloman alkuun asti ja olisin voinut olla senkin jälkeen. Lähinnä maha vain kasvoi. Synnytys oli kai aika tavallinen. Sattuihan se ja imukuppiakin tarvittiin, mutta ei siitä mitään traumoja jäänyt. Sitten olin äiti ja arki jatkui. Toinen tuli yhtä vaivattomasti, tai no vaivattomammin syntyi. Äitienpäivä onkin minulle juhla lapsista. Että sain juuri nämä lapset. Omani. 

Tietokoneeton kotielämä on ohi. Tänään vaihdoin järjestystä, että sain työpöydän mahtumaan ja muuton takia varastossa ollut pöytäkone viritettiin käyttökuntoon. Nyt on siis kotonakin taas kone. Hyvinhän se meni viikko ilmankin, vaikka en kyllä ehtinyt mitään sen enempää kuin ennenkään. Tai no ehkä luin papereita hiukan enemmän. Työpapereita osin ja ihan sanomalehteäkin. Jopa mainoksia ja ilmaisjakelulehteä, jotka usein jää lukematta. Mikä sitten lienee parempi? 

Töissä on ollut todella kiire viikko. Uudessa työssäni minulla on kaksi varsinaista työhuonetta ja kaikkiaan kolme toimipistettä. Etäisyydet eivät ole kovin suuret, reilussa viidessä minuutissa ehtii kyllä vaihtaa paikkaa, jos auto on käytössä. Syksyllä tulee mukaan vielä yksi yksikkö parinkymmenen kilometrin päästä. Vaikka etäisyydet on pienet, niin taloissa on toisinaan kuin eri maailmat. Kun astuu ovesta sisään, onkin jossain muualla. Vielä en osaa sopia päivän ohjelmaa siten, että voisin olla yhdessä paikassa koko päivän, vaan vaihdan paikkaa moneen kertaan. Se ei liene järkevää ja koitankin tästä viisastua. En voi olla aina siellä, missä ihmiset haluaisivat. En voi venyä kaikkien tarpeisiin yhdellä kertaa. Päivä kerrallaan, yhdet hommat ensin ja toiset sitten.

Kotona lapset ovat tällä viikolla oireilleet liikoja töitäni. Kolmena iltana oli iltatöitäkin, joille ei voinut mitään. Roikkuvat helmoissa kiinni, haluavat syliin ja kainaloon. Nukkuvat vieressä. Pienempi on jäänyt itkien hoitoon kahtena aamuna tällä viikolla. On hankala olla riittävä kaikille. Töissä on hetkiä, joille ei voi sanoa ei. Kotona on hetkiä, jolloin ei halua sanoa ei, mutta joutuu. Huono omatunto on kai pakollinen seuralainen tässä tilanteessa. Kyllä lapset pärjäävät, tietenkin, mutta ovat tottuneet läsnäolevaan äitiin. Olisipa jo ohi tämä uuden työn alkuhässäkkä ja palaisi arki rutiineineen ja normaaleine työaikoineen. 

Töissä on niin kiire, että ei ole mitään mahdollisuuksia päivittää böogia. Ei ehdi edes vakuutusyhtiöön soittaa. Joten nyt testaan puhelimen ominaisuuksia blogipäivitykseen. Katsotaan nyt. Liekö johtuu kiireestä vai mistä, mutta kotielämä on kohtuullisen mallillaan. Mies hoitaa osansa ja työkiireitteni vuoksi ehkä enemmänkin. Äitienpäiväksi on kakku tulossa ja lapset ovat askarrelleet jotakin. Päivä kerrallaan. Elämää se on tämäkin. Kai.

Sattui vahinko, niinkuin maailmassa usein sattuu vahinkoja. Tällä kertaa vahingon kohde oli läppäri ja vahingon aiheuttaja kahvi. Lopputuloksena läppäri on vaiennut. Ei herää enää, ei. Näin ollen taitaa olla, että blogi hieman hidastuu. Varmaan pitäisi harkita uutta konetta, mutta rahalle olisi parempaakin käyttöä. Työkoneen voisi ottaa kotiinkin, mutta ei viitsisi. Kotona olisi pöytäkonekin, mutta sille pitäisi ensin löytää paikka. Täytyisi siis vaihtaa järjestystä ja tuoda vanhasta kodista työpöytä. Mihinkään ei oikein mahtuisikaan.

Yllättäen olen aika tyytyväinen tästä vahingosta. Mielestäni minulla olisi muutakin tekemistä kuin roikkua koneella, vaikka sillä roikunkin. Sen lisäksi, että pyörin blogeissa ja muualla, niin teen kotona töitä. Melkein joka päivä. Ihan huomaamatta, kun kerran heräsin niin aikaisin. Tai kun lapset katsovat lastenohjelmia. Vastaan muutamaan sähköpostiin, kirjoittelen jonkun tekstin, tutkin lukuja, valmistelen esityksiä. Ei sillä tavalla tarkoituksella, vaan ohimennen vain. Voisin kai minä aikani käyttää johonkin muuhunkin. Vaikka käsitöihin tai askarteluun. Pienten mekkojen ompeluun. Paperilennokkien taitteluun. Housunpolvien korjaukseen. Joten olkoon koti nyt ilman konetta vähän aikaa. Katsellaan sitten myöhemmin, että onko tarvetta oikeasti vai ei. Sähköpostit tulevat kuitenkin puhelimeen, blogitkin aukeavat sillä, jos kovin kiinnostavalta otsikko näyttää. Tuntuu hyvältä nyt näin.

Kolme päivää uudessa työssä on ohi. Nyt alkaa jo pikkuhiljaa päästä kiinni siihen, että mikä minun roolini on. Yhäkään en tiedä, että mitä minun pitäisi tosiasiallisesti tehdä, mutta paperi ja asia kerrallaan tulevat tehtävät tutuiksi. Enää ei ole niin tunne, että on eksyksissä. Väkeni on ottanut minut hyvin vastaan. Olen aivan reilusti sanonut, kun en tiedä tai osaa ja kaikki ovat olleet hyvin avuliaita. Pala kerrallaan kuva selkiintyy minulle.

Kotona ei ole tilanteessa juuri muutosta, paitsi että mies on taas hyvin avulias. Tekee omatoimisesti, auttaa ja on ystävällinen. Ei ole puhuttukaan mitään sellaista, että alkoholia edes tekisi mieli. Mies selvästikin on sitä mieltä, että kunhan hän riittävästi yrittää, on riittävän mukava, riittävän avuksi, riittävän tarpeellinen, niin hän mielestäni on riittävä. Riittävä. Niin. Riittääkö se? Vielä ainakin tuntuu, että ei riitä. Päätös yhä on vahvana, että kun talo on myyty, mies muuttaa. Myytäisiinpä nyt pian, ennen kuin taas ehdin muuttaa mieltäni.

Eilen olin ensimmäistä päivää uudessa työssäni. Aamulla meni tunti ihan hyvin, mutta sitten opastajani lähti kokoukseen ja jäin yksin. Istuin hetken ja ihmettelin, että mitähän minun pitäisi tehdä. En osannut ryhtyä mihinkään. Ei ollut semmoista asiaa, jonka olisin osannut hoitaa. Puhelin ei soinut, sähköpostia ei tullut. Vaihdoin sitten järjestystä ja purin muuttolaatikot. Sitten opastajani jo palasikin ja jotain saatiin aikaan.

Tänään sujui jo paremmin. Aamupäivä oli minuuttiaikataululla palavereja, joten en ehtinyt ihmetellä. Iltapäiväksi oli jo sähköpostikin täyttynyt. Jotenkin on kaikkinensa kuitenkin sellainen eksynyt olo. Mitä pitäisi tehdä? Minne pitäisi mennä? En osaa ottaa oikein kantaa mihinkään. Laitan nimiä alle, kun sihteerit eteeni papereita antavat. Kai se tästä, päivä kerrallaan.

Tänään vappupäivänä on menty perinteisillä linjoilla. Simaa ja munkkeja (molemmat kaupasta...) sekä oikeat jäätelökioskin pehmikset. Ilmapallot ja vappunaamarit. Isommalla on kaupan pellenaamari ja pienemmällä osittain itsetehty koiranaamari ja pupunkorvat. Aikuiset ovat koittaneet siirtää sivuun ongelmansa. Tai ainakin minä olen koittanut, mies kai on tehnyt taas itselleen unohdustaian ja unohtanut, että mitään on koskaan puhuttukaan. Ainakin käyttäytyy niin.

Kesä alkaa suunnilleen vapusta. Silloin käydään jäätelökioskilla, vaikka tulisi räntää. Tänäänkin oli kylmä tuuli, mutta puettin vaatteita enemmän. Aurinko sentään paistaa. Jotenkin kai se saadaan tämäkin päivä iltaan saakka menemään. Huomenna onkin onneksi taas arki. 

Tänään olisi ollut itku herkässä. Onneksi en sentään itkenyt. Tänään nimittäin oli töissä siivous- ja muuttopäivä. Muutin mappini uuteen osoitteesen, sain jopa koneenkin melkein toimimaan. Kukat uudelle ikkunalaudalle, kahvikuppi uuteen keittiönkaappiin. Miehet kantoivat laatikot, veivät roskat, tyhjensivät paperinkeräysastiaan menevät. Keittivät kahvit. Olivat toimeliaita ja jämäkkiä. Muuten olisinkin varmaan itkenyt. Eihän se tietysti ollut kuin työpaikka, enkä tietystikään muuttanut kuin 200 metriä, mutta kuitenkin. Uusi työ, uudet työkaverit.

Uskon vahvasti, että uudessa on aina uskomattomia mahdollisuuksia. Voi tapahtua mitä vaan, taivas on kattona. Vanha itkettää aikansa, sitä muistelee ja haaveilee vanhasta. Tuntuu, että arki olisi ollut soljuvampaa siellä vanhassa. Olisi tiennyt kuinka toimia ja olla. Uudessa on alussa kuin orpo. Ei oikein tiedä, että kenen kanssa mitäkin puhua. Kenen kanssa nauraa. Kenelle voi kertoa huonon olonsa ja kenen kanssa pitää olla päivä aurinkoinen aina. Ei oikein tiedä, mihin laittaisi kenkänsä, mihin takkinsa. Milloin on oikea hetki keittää kahvit. Mutta löytyy se arki sinne uuteenkin. Itkettää sekin sitten aikanaan. Tällä kertaa ei kaiken lisäksi ole niin orpo, samasta pannusta on juotu ennenkin ja useimmat uusista työkavereistakin ovat jo jollakin tapaa tuttuja.

Mietin sitäkin, että mieleen mahtaa jäädä tämä Vappu vuonna 2012. Vanha väistyy, uusi aika alkaa. Joka rintamalla jollakin tapaa. 

Eilinen meni enemmän ja vähemmän riidellessä. Kuten arvata saattoi mies yritti kaikkensa, että peruisin puheeni. Kiristys, uhkailu ja lahjonta. "Nyt kaikki kyllä muuttuu." "Tarvitsen apuasi, yksin en pärjää." "Jos sinua ei ole, niin mitä mieltä on edes elää." Mies alentui jopa syyttelemään lapsia parisuhteen huonosta tilasta. Ja perheneuvojakin oli kuulemma sanonut, että kyllä ihmetyttää, että siellä puhutaan vain miehen epäonnistumisista, eikä minun ollenkaan. Että syy onkin oikeasti minussa. Minä en yritä.

Mutta kaikkien näiden keskustelujen jälkeen kai mies ymmärsi, että totta totisesti mikään ei muutu tässä. Mies on mikä on, eikä hän ota vastuuta olemisestaan ja elämisestään niin kauan kuin minä sen teen. Ehkä sain miehen ymmärtämään, että hän ei ole minun vastuullani. Hänen hyvä tai huono olonsa ei ole minun vastuullani. Hänen juomisensa tai juomattomuutensa ei ole minun vastuullani. Ne on kaikki hänen omalla vastuullaan. Ja ehkä mies senkin ymmärsi, että minä en voi häntä parantaa mistään. Vaikka rakastaisin kuinka, niin ei se häntä parantaisi. Että ammattiapua on se, jota tarvitaan. 

Nyt on sovittu, että kun talo saadaan myytyä, mies muuttaa pois ja ero laitetaan vireille. Ja että harkinta-aika otetaan tosissaan. Harkitaan. Että jos mies hoitaa asiansa, velvollisuutensa, menee hoitoon, on juomatta. Kasvaa aikuiseksi, ottaa vastuuta. Niin sitten harkinta-ajan päättyessä oikeasti harkitaan. Onhan mies kuitenkin lasten isä.

Että sillälailla sitten. Miehen tämänkertainen raittius: 5 päivää. Se on nyt loppu tämäkin liitto. Kun nyt tämän riitelyn vielä hoidan. 

Tänään olen vähän haikein mielin. Eilen nimittäin vietettiin läksiäisiäni. Vapun jälkeen aloitan uusissa tehtävissä. Samassa firmassa, mutta eri yksikössä. Oma väkeni oli järjestänyt meidän näköiset läksiäiset; kuohuvaa muovipikareista, uuniperunaa ja täytteitä, saunomista ja yhdessäoloa. Yksi vastasi musiikista, yksi huolehti minut illan jälkeen kotiin.

Kuten illan teemaan kuului, kehuttiin puolin ja toisin. Minä olin kuulemma ihan paras päällikkö ja minä tietenkin kehuin, että minulla on ihan paras porukka. Niinkuin on ollutkin. Ja tietenkin uskon, että uusi väkikin tulee olemaan ihan parasta. Mutta kuitenkin yksi aikakausi päättyy ja toinen alkaa. Yhdet tehtävät jäävät ja uudet tulevat. 

Lapset ovat yhä kipeitä. Tänään olisi ollut aika perheneuvojalle, mutta esitin miehelle, että jos hän menisi yksin. Hän suostui ja näin ollen minä olen nyt sairaslapsivahdissa ja mies siellä perheneuvojalla. Mitä lie puhuvat, toivottavasti mies pystyy rehelliseen puheeseen ja pystyy kuuntelemaan neuvojan sanoja. Toivottavasti puhuu viimeisenkin eli sen loppuiän raittiuden, joka kesti 11 päivää. Toivottavasti perheneuvoja saa hänet ymmärtämään, että minun ei tarvitse kestää tämmöistä.

Puhuin tänään ystävän kanssa, että tämä on aivan turhaa parisuhteen jatkumisen kannalta. Kyllä minä olen henkisesti luovuttanut jo aikaa sitten. Muistelin sanoneeni jo puolitoista vuotta sitten miehelle, että ehkä tämä on jo liian pitkällä, eikä paluuta onneen ole. Ja sen jälkeen on sentään tapahtunut vaikka mitä ja olemme yhä vaan kauempana toisistamme. Vaikka välillä on joltakin muulta saattaanut näyttääkin.

Toivoisin, että perheneuvojalla käynneistä olisi se hyöty, että saisimme kohtuullisen eron. Että mies ymmärtäisi rähisemättä ja kerjäämättä lähteä, hoitaisi oman osansa yhteisestä. Olisi lapsille isänä. Antaisi minun olla. 

Lapset ovat kipeitä. Kuumeessa kummatkin. Isompi yskii lisäksi. Ei mitään kamalan vakavaa. Lastenohjelmia jaksetaan katsoa ja kuume on saatu lääkkeellä laskemaan. Ruokaakin on syöty ainakin jonkinverran, juotavakin on maistunut. 

Yö oli aivan repaleinen. Kuume itketti, lääke sitäkin enemmän. Sitten kun kuume laski, tuli hiki. Toinen ei voinut nukkua, kun sattui. Toinen ei voinut nukkua, kun ei ollut äiti vieressä. Lopputulema oli, että lapset nukkuivat olohuoneen sohvalla ja minä puoliksi sohvalla ja puoliksi jalkarahin päällä. Aamulla oli kyllä sekä kankea että väsynyt olo. Sitten lähdin töihin. Mies hoiti sairaat.

Päivitän vain pikaisesti tämän päivän kuulumiset. Mies aikansa mökötettyään kai tuli siihen tulokseen, että ei kannata riidellä. Että vaihtoehdot on nyt tosiaankin ne kaksi eli alkoholiton koti tai kaksi eri kotia ja kai mies tuli siihen tulokseen, että hän ainakin nyt valitsee sen yhteisen perheen. Joten on nyt sitten ollut erittäin ystävällinen, avulias ja aikaansaava. Yritystä siis taas on. Näitähän on nähty ennenkin, joten katsotaanpa taas kauanko kestää. 

Joten tässä muistiinpanona: uuden raittiuden toinen päivä menossa. Edellinen kesti 11 päivää.

Appi on ollut kylässä perjantaista saakka. Ja juuri niin siinä kävi, kuin minä arvelinkin. Miehen raittius kesti tällä kertaa tasan 11 päivää. Ei siis koko loppuelämää, eikä saatu vuosipäivää juhlistaa. Vaikka tämä oli täysin odotettavissa, on silti mieli vähän haikea. Että ei sitten kuitenkaan. Tälläkään kertaa. Minunkaan takia, lastenkaan takia, ei minkään takia. 

Olin perjantaina eläkkeellelähtöjuhlissa joten en ollut täällä paikalla. Tietysti mies otti, kun appi tarjosi. Tietenkin. Eilen mies otti taas. Kun appi on kylässä, niin en halua hänen kuultensa aloittaa riitelyä. Täytyy tänään kai sitten riidellä. Sen verran eilen puhuttiin, että mies puolustautui ottaneensa vain vähän. Että se ikäänkuin ei ole mitään. Eilisen määrää en tiedä, kun kävin sitten nukkumaan lasten kanssa yhdeksältä. Ei huvittanut katsoa.

Eilen illalla olin ystäväni ja läheisen työkaverini eläkkeellejäämisjuhlissa. Hänen alaisensa olivat järjestäneet hänelle ikimuistoisen viimeisen työpäivän, heti aamusta alkaen. Ohjelmalliset juhlat herkkuruokineen ja ilta päättyi olutlasin äärellä kahden aikaan yöllä. 

Tätä naista voi pitää monella tapaa esimerkillisenä. Rehti ja suoraselkäinen, hyvä ja lempeä esimies, tarvittaessa tiukka. Jalat maassa, pää pilvissä. Ihmisen kokoinen ajatusmaailma ja arvoperusta. Uskollinen ystävä. Aina hyvää sydäntä, kun sitä on tarvittu. Uskollinen myös omille arvoilleen ja omille tarpeilleen, 

Haluaisin monella tapaa olla kuin hän. Tavoittelemisen arvoisena voisi pitää, että sitten joskus kun se työelämästä tai työpaikasta lähdön hetki on, työkaverit olisivat aidosti pahoillaan, että menettävät läheltä tärkeän ihmisen. Ihmisen, jonka apuun ja tukeen on voinut luottaa aina. Joka joskus raa'ankin rehellisesti sanoo, miten asiat ovat, mutta tekee sen lempeydellä, johon vain viisas pystyy.

Viikolta jäi mieleeni eräs tapaus, joka liittyy tähänkin. Eräs sanoi minulle töissä, että ei riitä, että on älykäs, täytyy olla myös viisautta. Tarkoitti nimenomaan minua ja lohdutti, että ikää myöten se viisaus kasvaa. Toivon näin.